Tukihenkilö Laura: Tarve tehdä hyvää
Olin jo pitkään pohtinut takaraivossani, minkälaista vapaaehtoistyötä voisin tehdä. Minulla oli tarve tehdä jotain hyvää, oppia auttamaan, kuuntelemaan, olemaan läsnä kaikenlaisten ihmisten kanssa. Olin myös itse läpikäynyt työuupumuksen, mikä oli entisestään nostanut haluani edistää mielen hyvinvointia ja lieventää tabua mielenterveyteen liittyvien ongelmien ympäriltä.
Kun näillä kriteereillä aloitin googlailun, löysin nopeasti kriisikeskus Osviitan nettisivut. Vapaaehtoisena tukihenkilönä toimiminen vaikutti juuri siltä, mitä etsin: konkreettista auttamista, toiminnalla selkeät raamit, koulutus vapaaehtoistyöhön ja joustavat aikataulut. Täytin saman tien hakemuksen tukihenkilökoulutukseen. Ajoitus olikin loistava, sillä käynnissä oli haastattelut seuraavaa koulutusta varten ja niinpä pääsin tuumasta toimeen turhia aikailematta.
Kohti tukihenkilön saappaita
Koulutuskertoja oli seitsemän, ja jokaisella kerralla odotin jo innoissani seuraavaa kertaa. Ryhmämme oli melko iso, mutta alusta alkaen ilmapiiri oli hyvin avoin, turvallinen ja positiivinen. Mitä enemmän opin asiakastyöstä, kriisien kohtaamisesta, puhelinauttamisesta ja parisuhdetyöstä, sitä enemmän myös jännitin, miten hyvin käytännössä pystyisin olemaan paras mahdollinen tuki asiakkaalle. Pelkäsin kysyväni vääriä kysymyksiä tai loukkaavani asiakasta tahattomasti. Mitä jos osaamattomuuttani pahentaisinkin asiakkaan oloa? Pelkojani ja epävarmuuttani lievensi kuitenkin se, että koulutukseen sisältyi kaksi harjoituspäivystystä kokeneen tukihenkilön kanssa, jolloin ensiaskeleet tukihenkilön saappaissa sujuivat turvallisesti.
Tukihenkilön roolissa toimiminen tuntui yllättävän luontevalta: sekä asiakastapaamiset että puhelut olivat pohjimmiltaan vuorovaikutustilanteita, joissa osasin toimia omana itsenäni aivan riittävän hienosti. Asiakkaan kohtaaminen kasvokkain jännitti enemmän kuin puhelintyö. Ensimmäisellä asiakaskohtaamisella vietin ensimmäiset minuutit hartiat korvissa ja vimmatusti pohdiskellen kaikkea koulutuksessa oppimaani, kunnes keskustelun edetessä muistin, että kuunteleminen, läsnäolo ja aito kiinnostus asiakkaan auttamisesta riittävät. Turvaa toi myös tieto siitä, että jos omat kykyni eivät riitä, voin aina saada apua kriisityöntekijältä.
Jokainen kohtaaminen jättää ainutlaatuisen jäljen
Jokainen asiakaskohtaaminen, on se sitten puhelimessa, kasvokkain tai Tukinet-palvelussa verkossa, jättää oman ainutlaatuisen jälkensä minuun. Joidenkin kohtaamisten jälkeen olo on tyytyväinen ja luottavainen, toisten kohtaamisten jälkeen jään miettimään, miten olisin voinut lähestyä asiaa paremmin, kykeninkö tukemaan asiakasta parhaalla mahdollisella tavalla ja mitä asiakkaan elämässä tapahtuu seuraavaksi. Joskus puhelu voi päättyä traagisiin tunnelmiin tai pariskunta lähtee tapaamisesta alakuloisissa tunnelmissa. Tiedän etten välttämättä koskaan enää näe heitä.
Jokainen asiakaskohtaaminen on erilainen ja odottamaton ja olen kiitollinen siitä, että tukihenkilönä saan tulla tutuksi monenlaisten tunteiden ja ajatusten kanssa – ja niistä saa myös heti puhua toisen tukihenkilön tai kriisityöntekijän kanssa! Samanlaista avoimuutta ja kykyä kohdata erilaisia tunteita olen kaivannut myös työelämässä, jossa tehokkuuspaineet usein ohittavat todelliset kohtaamiset työkavereiden kanssa. Osviitan säännölliset työnohjaukset, auttavainen ja lämmin henki, tukihenkilöiden yhteiset vapaa-ajan tapahtumat ja mielenkiintoiset koulutukset täydentävät vapaaehtoistyön merkityksellisyyttä elämässäni.
Tukihenkilö Marja*: Ravistelijana ja kylväjänä
Matkan varrella olen huomannut, että itselleni etenkin sanoissa ja suhtautumisessa on vapaaehtoistyön voimani. Sanoilla voi rakentaa. Niillä muun muassa kannustetaan, rakennetaan itsekunnioitusta ja arvostetaan – tai sitten mitätöidään, pudotellaan ja lausutaan vääriä todistuksia.