Mistä tietää, että rakastaa itseään?
Tätä kysymystä pohtiessa pitäisi varmaankin luonnehtia ja kuvata jollakin tavalla itse rakkautta. Miten se näyttäytyy ihmisten välillä tekoina ja miten siihen yhdistyy rakkauden kokemisen tunne? Itse toinen tarina on sitten se, että miten rakkaus näyttäytyy itsensä rakastamisen ymmärryksessä tai tekoina.
Suhde itseen on ihmisen pisin liitto, syntymässä annettu, meissä on elämän henki, joka jollain tapaa on eteenpäin työntävä voima. Mutta millainen suhde tuo liitto itsensä kanssa oikein se on? Ystävyyssuhde, ymmärryssuhde, kumppanuussuhde, rakkaussuhde vai vihasuhde? Täysin vailla merkitystä tuo suhde itseen ei oikein voi olla kokonaista elämänkaarta tarkastellessa, vaikka onkin ihmisiä, jotka pitävät itseään merkityksettöminä tai vihaavat itseään. Lähtökohtaisesti näin ei ole ollut, syntymässä ei ole vihaa, eikä rakkautta, on vain pieni ihminen, jonka elämän alku rakentuu suhteessa hoitaviin ihmisiin. Rakkaudesta ja huolenpidosta syntyy hyvää, tunnetta että on tärkeä ja rakastettu. Itserakkaussuhteen alkutaival on kadonnut muististamme, emme tiedä miltä rakkaus tuntui silloin, emme voi muistaa niin kauas, keho sen sijaan voi muistaa paljon pidemmälle. Tietyllä tavalla olemme tarinoiden varassa. Meillä on tarinan alku, jonka muut lähellä olevat ihmiset meille sanoittavat valokuvin ja kertomuksin, oletamme niiden olevan totta ja muodostamme osin sitä kautta jonkinlaisen kuvan itsestämme. Muistamisen aika alkaa jostakin, se on muistamisen tarinan alku, vaikka olemmekin olleet olemassa jo kauan ennen sitä.
”Rakkaudesta ja huolenpidosta syntyy hyvää, tunnetta että on tärkeä.”
Mitä rakkaus sitten mahtaa olla? Sitä voisi ajatella tiettyinä elementteinä, joita rakkaudellisessa suhteessa ja kohtaamisessa on. Nuo pääelementit varmaankin löytyvät kaikista rakkaudellisista suhteista huolimatta siitä kuka kohde on. Ajattelisin keskeisinä rakkautta määrittävänä teemoina olevan; luottamus, turvallisuus, hyväksyntä, ymmärrys, anteeksianto ja ilo. Rakkaus sisältää hyviä tekoja merkityksellisille ihmisille. Millaisia tekoja ihminen tekee suhteessa itseensä? Jos teot ja valinnat hyväksi itselle, ne ovat silloin hyviä ja oikeita. Itsensä rakastamisen tietämisessä on mielestäni kyse hyvin paljon siitä, millainen on suhde elämään. Jos lähtökohtana on rakkaus elämää kohtaa, on silloin voimakas elämisen halu. Jo se itsestään kantaa pitkälle. Millainen sitten on suhde itseen, rakastaako itseään vai ei, miten se voisi näkyä? Varmaan aika oleellista on kysyä, mitä ajattelen itsestäni?
Jos ajattelee itsensä rakastamista, on kyse pitämisestä, rakkaudessa pidetään rakkauden kohteesta. Olemme jatkuvasti tekemisessä itsemme kanssa. Meissä on fyysinen ja henkinen olemus, millainen kuva meillä niistä on? Mitä ajattelemme ja tunnemme, kun katselemme itseämme peilistä, pidämmekö näkemästämme, olemmeko tyytyväisiä omaan olemukseemme.
Millaisia sitten olemme ihmisinä? Mitä ajattelemme omista ominaisuuksistamme; älykkyydestä, taitavuuksista, luonteenpiirteistä, kyvystä olla ihmisten kanssa. Jotta voi rakastaa itseään täytyy olla tietoinen omista ominaisuuksistaan. Jos rakastavan suhteen yksinä perustavanlaatuisina teemoina on hyväksyntä ja ymmärrys, itsensä rakastamisessa on kyse tämän lisäksi myös siitä, että pitää itsestään ihmisenä, on tietoinen omista vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Elämä on kuitenkin pitkälti tekoja ja valintoja, aina ne eivät välttämättä ole hyviä. Uskon kuitenkin niin, että valinnat, joita teemme, ovat olleet sen hetkisessä tilanteessa syystä tai toisesta meille oikeita. Vasta myöhemmin voimme arvioida niiden vaikutuksia itseemme. Tässä kohtaa on luontevaa puhua luottamuksesta ja armollisuudesta. Luotatko itseesi ja omaan arvostelukykyysi? Onko tapasi elää ja olla mielestäsi sinulle hyvä? Jos rakastaa itseään, pitää tavastaan elää ja olla, on armollinen itseään kohtaan, tietää missä omat rajat kulkevat.
”Uskon kuitenkin niin, että valinnat, joita teemme, ovat olleet sen hetkisessä tilanteessa syystä tai toisesta meille oikeita.”
Sitten päästään iloon, rakkaus tuottaa iloa. Tuotatko sinä itse itsellesi iloa, viihdytkö yksin omassa seurassasi? Muut ihmiset tuovat omalla olemuksellaan ja teoillaan meille iloa, se ei kuitenkaan riitä. Itsensä rakastamisessa on kyse sisäisestä tunteesta, ilosta, jota oma elämä ja itse tuottaa. Ilo liittyy myös turvallisuuteen. Olet tietoinen siitä, että sinua ei uhkaa mikään, et sinä itse eikä kukaan muukaan. Emme tietenkään voi valita sitä mitä elämässämme joudumme kohtaamaan – suru ja murhe eivät kysy lupaa saada tulla. Luottamus elämään ja muihin ihmisiin ehkä kantaa silloin. Tietyllä tavalla on kysymys myös vahvuuden ja heikkouden ymmärtämisestä. Kukaan ei ole täydellinen, rakkaudessa ei ole kysymys täydellisyydestä vaan riittävän hyvän kokemisesta. Ihminen toimii joskus suhteessa itseensä kovin ristiriitaisesti, ehkä silloin ihminen ei tunne itseään riittävän hyvin tai joskus elämä vai on sellaista. Itseään ei kuitenkaan pääse eroon koskaan. Itsensä rakastamisen pohdinnan lopputulemana on onnellisuuden kokemus. Tuottaako elämänvalinnat itselle onnellisuutta, teetkö sinä itse itsesi onnelliseksi?
Rakastatko itseäsi sellaisena kuin olet?
3/2019 Katri Schadewitz, vapaa ihmettelijä
_________________________________________
Eräänä päivänä
Maanantaina menin kuntosalille. Hetken mielijohteesta latasin Spotify’n ensimmäistä kertaa koskaan puhelimeeni – en normaalisti kuuntele musiikkia kuin autossa. Annoin musiikkisovelluksen tulvia korviini satunnaisia kappaleita hölkätessäni salia kohti.
Jokaisella meillä on elämässä sattuneita kolhuja, jotka pitää joko käsitellä tai unohtaa. Salilla ollessa voin unohtaa muun maailman ja keskittyä vain hengittämään liikkeitä tehdessäni. Sali on minun rauhan tyyssijani. Yleensä.
Nyt se ei toiminut, pikemminkin olin enemmän allapäin kuin koskaan. Etenkin viimeaikaiset tapahtumat pyörivät mielessäni yhä kiihtyvällä tahdilla. Äkäisyys, suru, ärtymys ja turta olo vaihtelivat jatkuvalla syötöllä. Mitä kovempaa yritin keskittyä liikkeisiin, sen varmemmin musiikki palautti ajatukset ikävine tunteineen mieleeni.
”Näin masentavako minä olen?” kysyin itseltäni kotimatkalla. Vaikka biisit kertoivat olemaan pelkäämättä, luottamaan itseensä ja ystäviin, kehottivat pitämään kiinni heistä jotka tekevät hyvää… Siitä huolimatta keljutus oli ja pysyi. Marssin kohti kotia Choralen tahdissa, suu mutrussa, hampaat pureutuneina toisiaan vasten, kädet tiukasti nyrkissä. Toista kättäni hiersi jumppakassin nauha, se pureutui kämmenselkään yhä tiukemmin ja tiukemmin, niin tiukasti että se sattui. Musta Mörkö sisälläni kuiski, että se oli ihan oikein, että olen typerä ja hölmö, idiootti, kaiken tuhoaja, ilonpilaaja, suoranainen ihmisjäte. Sinuun kuuluukin sattua.
Tuntui kuin pääni olisi räjähtämäisillään.
Ja sitten se tapahtui. Biisi, jota en ollut kuullut ennen. E-typen Eurofighter lähti soimaan ja tunsin haluavani tanssia. Tunne oli voimakas, suorastaan mukaansatempaava. Kiiruhdin kotiin niin lujaa kuin kävellen pystyin. Kotona vaihdoin kuin hengenhädässä kuulokkeet olohuoneen kaiuttimiin ja laitoin biisin toistolle. Väänsin volyymiä, hengitin syvään ja aloin tanssia.
Tanssin. Ja tanssin. Tanssin ja heiluin ja lauloin ja annoin vain mennä. Hypin ja pompin, silmät kiinni ja välillä auki. Heilutin käsiä, musiikki määräsi sekä tahdin että liikkeet. Välillä lauloin mukana, jossain kohtaa vain seisoin itkemässä. Keho tärisi surusta ja harmista basson jymistessä taustalla. Tanssin lisää biisin soidessa yhä uudestaan ja uudestaan. Kerta toisensa jälkeen se alkoi alusta. Hiki virtasi, mutta sieluni huusi. Se huusi ja lauloi tunteet ulos ja vähä kerrassaan Musta Mörkö suli yhä pienemmäksi, kunnes kykenin ravistamaan sen mitättömät rippeet pois.
Osaisinpa kuvailla sitä tunnetta. Riemu siitä, että voi vain antaa mennä. Ilo ettei kukaan näe ja häpeä minua. Suoranainen onnellisuus siitä, että olin jaksanut tähän päivään saakka. Onnellisuus siitä, mitä kaikkea minulla oli. Rauha sielussani, kun ymmärsin, ettei tarvitse laskea vain menetettyjä mahdollisuuksia tai ikäviä asioita. Helpotus, kun tajusin, että minäkin saan tehdä virheitä, luoda uusia asioita ja elää oma elämäni niin kuin itse sen haluan elää.
En oikeasti edes tehnyt mitään ihmeellistä. Tanssin, tuntui hyvältä ja tajusin, että saan olla oma itseni. Että minulla on oikeus elää vain itseäni varten. Se tunne on pakahduttava.
Olen aina ollut itkuherkkä, mutta vasta nyt tajusin, ettei se haittaa. Saa näyttää tunteensa. Ihan oikeasti, saa olla juuri sellainen kuin itse haluaa. Nytkin kyyneleet valuvat silmistäni, kun kirjoitan tätä, mutta tahdoin niin kovin kertoa teille. Se mitä tunsin ja tajusin, halusin ihmisten kuulevan siitä. Hekin saattaisivat silloin tehdä jotain itselleen tärkeää ja tajuta saman kuin minä nyt.
Ymmärsin olevani itselleni se tärkein ihminen.
Koko ajan olen elämältä odottanut, milloin olisin onnellinen. Tuntui, että onnellisuus on aina seuraavan kulman takana, seuraavassa elämänvaiheessa se tapahtuisi. Kun uskaltauduin heittäytymään musiikin vietäväksi, ymmärsin. Vihdoin ymmärsin, että se hetki on nyt. Se hetki on koko ajan ympärilläni, vaikka pelkään, pakenen, murehdin tai epäilen – joskus useampia samaan aikaan. Mutta vasta tanssiessani, heittäytyessäni, vasta kun annoin sielulleni luvan huutaa ja laulaa, tajusin sen.
Ei itseään tarvitse pidätellä muiden takia, saati sitten elää jonkun muun odotusten mukaan. Elä niin, että sielullasi on hyvä olla. Elä niin, että sinun on hyvä olla.
Se riittää.
Riina
11/2018
___________________________________________
Elämänhallinta – Voiko elämää hallita?
Yleisesti puhutaan, että elämänhallinta on käsite, joka sulkee sisäänsä kaikki ihmisen elämän osa-alueet: työn, sosiaalisen aseman, asumisen, perhetilanteen, terveyden, työkyvyn ja muut elämisen voimavarat. Hyvinvoinnin yhteydessä puhuttaessa elämänhallinnasta sisältyy siihen henkisiä voimavaroja, joiden avulla voi selviytyä vastoinkäymisistä, stressistä ja kiireestä. Toisaalta koetaan että elämänhallinta on taitoa sopeutua muutoksiin, uskoa omiin kykyihinsä ja kykyä nähdä oma elämä mielekkäänä
Hyvään elämänhallintaan kuuluu se, että terveys, mieliala, elämäntavat, ihmissuhteet ja käsitys omasta itsestä ovat suurin piirtein tasapainossa. Koko elämää ja kaikkia päätöksiä ei voi hallita täysin. Elämä on täynnä yllätyksiä, eivätkä kaikki suunnitelmat aina toteudu. Yllätyksiin ja suunnitelmien muutoksiin on kuitenkin helpompi suhtautua, kun kokee pystyvänsä tekemään valintoja ja päätöksiä.
Omaan kokemukseen elämänhallinnasta vaikuttaa se, miten itse suhtautuu elämään ja kaikkiin sen myllerryksiin. Joskus on hyvä pysähtyä pohtimaan omaa elämänasennettaan, eli suhtautumistaan muutoksiin ja omaan elämäänsä. On myös tärkeä vaalia asioita, jotka ovat itselle merkityksellisiä ja tärkeitä. On tärkeää, että oppii erottamaan omia tarpeitaan ja toivomuksiaan muiden vaatimuksista. Elämää ei pidä suorittaa vain muiden toiveiden mukaisesti, vaan sen mukaan, mikä itsestä tuntuu oikealta ja hyvältä.
Minusta elämänhallinta on pääasiassa tunne siitä, että itse ohjaan oman elämäni kulkua ja pystyn vaikuttamaan itseäni koskeviin päätöksiin mahdollisimman hyvin. Elämähallinta on myös ehdottomasti asennetta, sitä kuinka me suhtaudumme asioihin joita elämä meille tarjoilee. Me voimme myös aina valita mitä tekoja teemme toisia ihmisiä kohtaan. Ja voimme valita jäämmekö kiinni vanhaan ja menneeseen vai uskallammeko irrottaa otteen ja lähteä kohti uutta, luottaen siihen, että elämä kantaa.
Taavi Kassilan sanoin:
”Me emme pysty vaikuttamaan
siihen minkälainen ilma on,
mutta me pystymme vaikuttamaan siihen
myrskyääkö sisällämme
vai paistaako sydämessämme aurinko.”
Aija Laukkanen, vapaaehtoinen