Sormet korvissa kohti unelmia

Elämme maailmassa, jossa haaveilijoita hyssytellään, häpeää painaa vaakakupissa tahdonvoimaa enemmän ja monet lapset kasvatetaan pienestä pitäen pysyttelemään mukavuusrajojensa sisällä. Epäonnistumisesta on tehty universaali fobia ja kirosana. Uuden yrittäminen pelottaa ja pitää meidät pienissä mutta turvallisissa kuplissamme, joissa kuitenkin mielemme syvimmissä sopukoissa ideoimme ja unelmoimme erilaisista asioista. Uskaltaisin väittää, että jokainen meistä tietää miltä tämän kuplan ahtaus ja rajoittavuus tuntuu. Se on se kihelmöivä mutta kurkkua kuristava tunne, joka valtaa kehon, kun elämä tarjoaa mahdollisuuden lähteä kokeilemaan jotain aivan uutta tai vastaan tulee tilanne, jossa haluaisit lähteä esiittelemään omaa osaamistasi tai ilmaisemaan ajatuksiasi. Liian usein päädymme pelaamaan varman päälle, emmekä anna itsellemme mahdollisuutta onnistua.

Olen huomannut itsessäni juuri tämän saman kuvion. Elämän varrelta ja kasvamisen lomassa syvälle identiteettiini juurtunut häpeä ja epävarmuus hyppäävät ohjaksiin, kun jokin suurempi tai massasta poikkeava idea sisälläni haluaisi päästä konkreettisesti toteutettavaksi. Nämä tunteet ovat monilla niin ovelasti persoonaan maastoutuneita ja muutenkin jopa yleisesti hyväksyttäviä, ettei niitä osaa tarkastella objektiivisesti. Niiden vaimentaminen on kuitenkin mahdollista, ja yhdeksi hyväksi lääkkeeksi olen todennut muiden onnistumistarinoiden kuuntelemisen. Yksi näistä onnistujista on Greta Thunberg.

Tämän hetken suurimpien ilmastoaktivistien kärkeen noussut 16-vuotias Greta Thunberg on loistava esimerkki yksilön voimasta ja unelmien toteutumisesta. Thunberg voitti Svenska Dagbladetin ympäristöaiheisen kirjoituskilpailun 9.-luokkalaisena, jonka johdosta hän pääsi kokoustamaan Fossils Free Dalsland-järjestön kanssa. Muut olivat kiinnostuneet lähtemään kokeilemaan ilmastomarssia osana ilmastotietoisuuden edistämistä, mutta Thunberg piti koululakkoa tehokkaampana. Niinpä hän lähti itsenäisesti pitämään koululakkoa, joka lopulta johti FridaysForFuture-liikkeeseen sekä koululaisten ilmastomarsseihin. Valtavasta yleisön epäuskosta ja jopa vihasta huolimatta hän on saanut sadattuhannet ihmiset liikkeelle ja nostanut huomattavasti painetta paremman ilmastopolitiikan toteuttamiseksi.

Nyt tämä 16-vuotias aktivisti on ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

Mitä voimme Gretan tarinasta oppia? Ensinnäkin, se antaa toivoa ja motivaatiota ilmastoahdistuksen keskellä sekä korostaa nuorten ääntä aktiivisina politiikan osina. Se, mitä me kaikki voimme hänen tarinastaan poimia ovat esimerkit yksilön rajattomista mahdollisuuksista sekä tahdonvoimasta. Ympärillämme tulee aina olemaan kritisoijia ja ”ei se ole mahdollista”-mantran toistajia. Gretaa pidettiin turhanpäiväisenä lintsaajana, jonka ääni tulisi hukkumaan kuulumattomiin. Nyt hän on maailman huipulla edelleen arvoilleen uskollisena ja johtaa ilmastopoliittista päätöksentekoa parempaan suuntaan. Jos olet määrätietoinen, uskallat uskoa itseesi ja ymmärrät priorisoida omaa sisäistä ääntäsi, kykenet Gretan tavoin mihin vain.

Yeesi-toiminnan vapaaehtoinen Minna

Mistä tietää, että rakastaa itseään?

Tätä kysymystä pohtiessa pitäisi varmaankin luonnehtia ja kuvata jollakin tavalla itse rakkautta. Miten se näyttäytyy ihmisten välillä tekoina ja miten siihen yhdistyy rakkauden kokemisen tunne? Itse toinen tarina on sitten se, että miten rakkaus näyttäytyy itsensä rakastamisen ymmärryksessä tai tekoina.

Suhde itseen on ihmisen pisin liitto, syntymässä annettu, meissä on elämän henki, joka jollain tapaa on eteenpäin työntävä voima. Mutta millainen suhde tuo liitto itsensä kanssa oikein se on? Ystävyyssuhde, ymmärryssuhde, kumppanuussuhde, rakkaussuhde vai vihasuhde? Täysin vailla merkitystä tuo suhde itseen ei oikein voi olla kokonaista elämänkaarta tarkastellessa, vaikka onkin ihmisiä, jotka pitävät itseään merkityksettöminä tai vihaavat itseään. Lähtökohtaisesti näin ei ole ollut, syntymässä ei ole vihaa, eikä rakkautta, on vain pieni ihminen, jonka elämän alku rakentuu suhteessa hoitaviin ihmisiin. Rakkaudesta ja huolenpidosta syntyy hyvää, tunnetta, että on tärkeä ja rakastettu. Itserakkaussuhteen alkutaival on kadonnut muististamme, emme tiedä miltä rakkaus tuntui silloin, emme voi muistaa niin kauas, keho sen sijaan voi muistaa paljon pidemmälle. Tietyllä tavalla olemme tarinoiden varassa. Meillä on tarinan alku, jonka muut lähellä olevat ihmiset meille sanoittavat valokuvin ja kertomuksin, oletamme niiden olevan totta ja muodostamme osin sitä kautta jonkinlaisen kuvan itsestämme. Muistamisen aika alkaa jostakin, se on muistamisen tarinan alku, vaikka olemmekin olleet olemassa jo kauan ennen sitä.

“Rakkaudesta ja huolenpidosta syntyy hyvää, tunnetta, että on tärkeä ja rakastettu.”

Mitä rakkaus sitten mahtaa olla? Sitä voisi ajatella tiettyinä elementteinä, joita rakkaudellisessa suhteessa ja kohtaamisessa on. Nuo pääelementit varmaankin löytyvät kaikista rakkaudellisista suhteista huolimatta siitä kuka kohde on. Ajattelisin keskeisinä rakkautta määrittävänä teemoina olevan; luottamus, turvallisuus, hyväksyntä, ymmärrys, anteeksianto ja ilo. Rakkaus sisältää hyviä tekoja merkityksellisille ihmisille. Millaisia tekoja ihminen tekee suhteessa itseensä?  Jos teot ja valinnat hyväksi itselle, ne ovat silloin hyviä ja oikeita. Itsensä rakastamisen tietämisessä on mielestäni kyse hyvin paljon siitä, millainen on suhde elämään. Jos lähtökohtana on rakkaus elämää kohtaa, on silloin voimakas elämisen halu. Jo se itsestään kantaa pitkälle. Millainen sitten on suhde itseen, rakastaako itseään vai ei, miten se voisi näkyä? Varmaan aika oleellista on kysyä, mitä ajattelen itsestäni?

Jos ajattelee itsensä rakastamista, on kyse pitämisestä, rakkaudessa pidetään rakkauden kohteesta. Olemme jatkuvasti tekemisessä itsemme kanssa. Meissä on fyysinen ja henkinen olemus, millainen kuva meillä niistä on? Mitä ajattelemme ja tunnemme, kun katselemme itseämme peilistä, pidämmekö näkemästämme, olemmeko tyytyväisiä omaan olemukseemme.

Millaisia sitten olemme ihmisinä? Mitä ajattelemme omista ominaisuuksistamme; älykkyydestä, taitavuuksista, luonteenpiirteistä, kyvystä olla ihmisten kanssa. Jotta voi rakastaa itseään täytyy olla tietoinen omista ominaisuuksistaan. Jos rakastavan suhteen yksinä perustavanlaatuisina teemoina on hyväksyntä ja ymmärrys, itsensä rakastamisessa on kyse tämän lisäksi myös siitä, että pitää itsestään ihmisenä, on tietoinen omista vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Elämä on kuitenkin pitkälti tekoja ja valintoja, aina ne eivät välttämättä ole hyviä. Uskon kuitenkin niin, että valinnat, joita teemme, ovat olleet sen hetkisessä tilanteessa syystä tai toisesta meille oikeita. Vasta myöhemmin voimme arvioida niiden vaikutuksia itseemme. Tässä kohtaa on luontevaa puhua luottamuksesta ja armollisuudesta. Luotatko itseesi ja omaan arvostelukykyysi? Onko tapasi elää ja olla mielestäsi sinulle hyvä? Jos rakastaa itseään, pitää tavastaan elää ja olla, on armollinen itseään kohtaan, tietää missä omat rajat kulkevat.

“Uskon kuitenkin niin, että valinnat, joita teemme, ovat olleet sen hetkisessä tilanteessa syystä tai toisesta meille oikeita.”

Sitten päästään iloon, rakkaus tuottaa iloa. Tuotatko sinä itse itsellesi iloa, viihdytkö yksin omassa seurassasi? Muut ihmiset tuovat omalla olemuksellaan ja teoillaan meille iloa, se ei kuitenkaan riitä. Itsensä rakastamisessa on kyse sisäisestä tunteesta, ilosta, jota oma elämä ja itse tuottaa. Ilo liittyy myös turvallisuuteen. Olet tietoinen siitä, että sinua ei uhkaa mikään, et sinä itse eikä kukaan muukaan. Emme tietenkään voi valita sitä mitä elämässämme joudumme kohtaamaan – suru ja murhe eivät kysy lupaa saada tulla. Luottamus elämään ja muihin ihmisiin ehkä kantaa silloin. Tietyllä tavalla on kysymys myös vahvuuden ja heikkouden ymmärtämisestä. Kukaan ei ole täydellinen, rakkaudessa ei ole kysymys täydellisyydestä vaan riittävän hyvän kokemisesta. Ihminen toimii joskus suhteessa itseensä kovin ristiriitaisesti, ehkä silloin ihminen ei tunne itseään riittävän hyvin tai joskus elämä vai on sellaista. Itseään ei kuitenkaan pääse eroon koskaan. Itsensä rakastamisen pohdinnan lopputulemana on onnellisuuden kokemus. Tuottaako elämänvalinnat itselle onnellisuutta, teetkö sinä itse itsesi onnelliseksi?

Rakastatko itseäsi sellaisena kuin olet?

– Katri Schadewitz, vapaa ihmettelijä (3/2019)

___________________________________________________________________________________________________________________________________

Eräänä päivänä

Maanantaina menin kuntosalille. Hetken mielijohteesta latasin Spotify’n ensimmäistä kertaa koskaan puhelimeeni – en normaalisti kuuntele musiikkia kuin autossa. Annoin musiikkisovelluksen tulvia korviini satunnaisia kappaleita hölkätessäni salia kohti.

Jokaisella meillä on elämässä sattuneita kolhuja, jotka pitää joko käsitellä tai unohtaa. Salilla ollessa voin unohtaa muun maailman ja keskittyä vain hengittämään liikkeitä tehdessäni. Sali on minun rauhan tyyssijani. Yleensä.

Nyt se ei toiminut, pikemminkin olin enemmän allapäin kuin koskaan. Etenkin viimeaikaiset tapahtumat pyörivät mielessäni yhä kiihtyvällä tahdilla. Äkäisyys, suru, ärtymys ja turta olo vaihtelivat jatkuvalla syötöllä. Mitä kovempaa yritin keskittyä liikkeisiin, sen varmemmin musiikki palautti ajatukset ikävine tunteineen mieleeni.

”Näin masentavako minä olen?” kysyin itseltäni kotimatkalla. Vaikka biisit kertoivat olemaan pelkäämättä, luottamaan itseensä ja ystäviin, kehottivat pitämään kiinni heistä jotka tekevät hyvää… Siitä huolimatta keljutus oli ja pysyi. Marssin kohti kotia Choralen tahdissa, suu mutrussa, hampaat pureutuneina toisiaan vasten, kädet tiukasti nyrkissä. Toista kättäni hiersi jumppakassin nauha, se pureutui kämmenselkään yhä tiukemmin ja tiukemmin, niin tiukasti että se sattui. Musta Mörkö sisälläni kuiski, että se oli ihan oikein, että olen typerä ja hölmö, idiootti, kaiken tuhoaja, ilonpilaaja, suoranainen ihmisjäte. Sinuun kuuluukin sattua.

Tuntui kuin pääni olisi räjähtämäisillään.

Ja sitten se tapahtui. Biisi, jota en ollut kuullut ennen. E-typen Eurofighter lähti soimaan ja tunsin haluavani tanssia. Tunne oli voimakas, suorastaan mukaansatempaava. Kiiruhdin kotiin niin lujaa kuin kävellen pystyin. Kotona vaihdoin kuin hengenhädässä kuulokkeet olohuoneen kaiuttimiin ja laitoin biisin toistolle. Väänsin volyymiä, hengitin syvään ja aloin tanssia.

Tanssin. Ja tanssin. Tanssin ja heiluin ja lauloin ja annoin vain mennä. Hypin ja pompin, silmät kiinni ja välillä auki. Heilutin käsiä, musiikki määräsi sekä tahdin että liikkeet. Välillä lauloin mukana, jossain kohtaa vain seisoin itkemässä. Keho tärisi surusta ja harmista basson jymistessä taustalla. Tanssin lisää biisin soidessa yhä uudestaan ja uudestaan. Kerta toisensa jälkeen se alkoi alusta. Hiki virtasi, mutta sieluni huusi. Se huusi ja lauloi tunteet ulos ja vähä kerrassaan Musta Mörkö suli yhä pienemmäksi, kunnes kykenin ravistamaan sen mitättömät rippeet pois.

Osaisinpa kuvailla sitä tunnetta. Riemu siitä, että voi vain antaa mennä. Ilo ettei kukaan näe ja häpeä minua. Suoranainen onnellisuus siitä, että olin jaksanut tähän päivään saakka. Onnellisuus siitä, mitä kaikkea minulla oli. Rauha sielussani, kun ymmärsin, ettei tarvitse laskea vain menetettyjä mahdollisuuksia tai ikäviä asioita. Helpotus, kun tajusin, että minäkin saan tehdä virheitä, luoda uusia asioita ja elää oma elämäni niin kuin itse sen haluan elää.

En oikeasti edes tehnyt mitään ihmeellistä. Tanssin, tuntui hyvältä ja tajusin, että saan olla oma itseni. Että minulla on oikeus elää vain itseäni varten. Se tunne on pakahduttava.

Olen aina ollut itkuherkkä, mutta vasta nyt tajusin, ettei se haittaa. Saa näyttää tunteensa. Ihan oikeasti, saa olla juuri sellainen kuin itse haluaa. Nytkin kyyneleet valuvat silmistäni, kun kirjoitan tätä, mutta tahdoin niin kovin kertoa teille. Se mitä tunsin ja tajusin, halusin ihmisten kuulevan siitä. Hekin saattaisivat silloin tehdä jotain itselleen tärkeää ja tajuta saman kuin minä nyt.

Ymmärsin olevani itselleni se tärkein ihminen.

Koko ajan olen elämältä odottanut, milloin olisin onnellinen. Tuntui, että onnellisuus on aina seuraavan kulman takana, seuraavassa elämänvaiheessa se tapahtuisi. Kun uskaltauduin heittäytymään musiikin vietäväksi, ymmärsin. Vihdoin ymmärsin, että se hetki on nyt. Se hetki on koko ajan ympärilläni, vaikka pelkään, pakenen, murehdin tai epäilen – joskus useampia samaan aikaan. Mutta vasta tanssiessani, heittäytyessäni, vasta kun annoin sielulleni luvan huutaa ja laulaa, tajusin sen.

Ei itseään tarvitse pidätellä muiden takia, saati sitten elää jonkun muun odotusten mukaan. Elä niin, että sielullasi on hyvä olla. Elä niin, että sinun on hyvä olla.

Se riittää.

Riina
11/2018