”Vaikeimmin sairaiden hoidosta ja kuntoutuksesta pitää huolehtia kaikissa oloissa. Se on suorastaan ihmisoikeuskysymys”, sanoo psykiatri, psykoterapeutti ja päihdelääkäri Reijo Laitinen.

Mitä mielen päällä

Venäjän julma hyökkäyssota Ukrainassa on mielessäni päivittäin. Sen edessä tunnen suurta avuttomuutta ja keinottomuutta, kun omat mahdollisuudet tehdä asialle ovat niin vähäisiä.

Toinen omaa maatamme koskeva asia mieleni päällä tällä hetkellä on eduskuntavaalitulos. Sen mukaan kansamme näyttää jakautuvan monella tavalla kahtia entistä voimakkaammin.

Kaikilla ei ole riittävästi tuloja edes kunnolliseen asumiseen ja terveelliseen ruokaan.

Huolissani olen ennen muuta siitä, että tässä tutkimuksin maailman onnellisimmaksi todetussa maassa kuitenkaan kaikilla ei ole riittävästi tuloja edes kunnolliseen asumiseen ja terveelliseen ruokaan. Kun koti, jossa viihtyy, ja hyvä ruoka sentään ovat jokaisen niin nuoren kuin vanhankin hyvinvoinnin perusta.

Näihin mielenterveytensä kannalta suuriin riskiryhmiin katson kuuluviksi muun muassa toimeentulotuen ja pienten eläkkeiden varassa elävät sekä ison osan työttömistä. Eivätkä kaikki työssä käyvätkään saa riittävää palkkaa tullakseen sillä toimeen.

Miten käy erilaisten muidenkin vähemmistöjen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden. Sitä kyselen, minne muutama vuosi sitten toteutettu perustulokokeilu on unohdettu, kun sen tulokset osoittautuivat erinomaisiksi.

Kokeilun loppuraportin mukaan perustulon saajat kokivat hyvinvointinsa paremmaksi kuin vertailuryhmän vastaajat. He olivat tyytyväisempiä elämäänsä ja kokivat vähemmän psyykkistä kuormittuneisuutta, masennusta ja yksinäisyyttä. Perustuloa saaneet luottivat toisiin ihmisiin ja yhteiskunnan instituutioihin sekä omaan tulevaisuuteensa ja vaikutusmahdollisuuksiinsa enemmän kuin verrokit.

Mistä puhua

Koko yhteiskunnassamme mielenterveydestä on alettu puhua entistä enemmän ja avoimemmin. Samalla mielenterveysongelmiin liittyvä häpeän leima on alkanut heiketä ja mielenterveysongelmista on alettu puhua ikään kuin normaaleina asioina, jotka jollain lailla ja jossain määrin jossain elämänvaiheessa koskettavat kaikkia ihmisiä.

Tässä puheessa huomiota on alettu kiinnittää entistä enemmän mielenterveysongelmien ehkäisyyn ja varhaiseen hoitoon ihmisen elinkaaren kaikissa vaiheissa. Näissä kysymyksissä painopiste MIELI ry:n toiminnassa on viime vuosina ollut entistä laaja-alaisemmin. Hyvä niin. Senkin vuoksi, että tutkimusnäyttöä terveyden edistämisestä ja monista keinoista sairauksien, myös mielenterveyshäiriöiden ehkäisystä, on saatu runsaasti.

Kun puutteet maamme psykiatrisessa hoitojärjestelmässä ovat viime vuosikymmeninä vähitellen tulleet yhä ilmeisemmiksi, on MIELI ry:n piirissä kuitenkin herännyt tarve ikään kuin palata historiallisille juurille ja siirtää toiminnan fokusta myös hoitopalveluiden parantamisen suuntaan.

MIELI ry:n nykyisessä toimintastrategiassa puutteet mielenterveyspalveluissa todetaan niin olennaisiksi, että järjestö on todennut  tarpeen lähteä vahvistamaan omaa asiantuntemustaan myös mielenterveyden hoitoon ja hoitopalveluiden kehittämiseen liittyvissä kysymyksissä kyetäkseen toimimaan asiantuntijana ja haastajana tälläkin alueella.

Hoitotyötä niin laitos- kuin avohoidonkin puolella koko ikäni tehneenä psykiatrina, psykoterapeuttina ja päihdelääkärinä minun lähtökohtani ja painopisteeni on ollut se, että vaikeimmin sairaiden hoidosta ja kuntoutuksesta pitää huolehtia kaikissa oloissa. Minusta se on suorastaan ihmisoikeuskysymys.

Vaikeimmin sairaiden hoidosta ja kuntoutuksesta pitää huolehtia kaikissa oloissa.

Näillä vaikeimmin sairailla tarkoitan lähinnä skitsofreniaa ja muita vaikeahoitoisia psykooseja, kuten mielialapsykooseja ja päihteiden käytöstä aiheutuvia psykooseja sairastavia.

Muutamana viime vuosikymmenenä psykiatrian resurssitilanne on kuitenkin päässyt ajautumaan perin surkeaksi. Niin tärkeätä kuin mielenterveyden edistäminen yhteiskunnan kaikilla rintamilla onkin, niistä toimista eivät kuitenkaan hyödy ne, jotka jo ovat sairastuneet ja elävät hoidotta tai puutteellisen hoidon varassa.

Taustasi

Olen savolaislähtöinen Helsingin kautta kauan sitten Tampereelle asettautunut psykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti.

Olen kauan ollut luottamushenkilönä Tampereen Mielenterveysseurassa, kriisikeskus Osviitassa sekä Suomen Mielenterveysseuran ja nyt MIELI ry:n liittohallituksessa.

Mielenterveyttä voi vahvistaa

Vanhastaan psykiatriassa on ajateltu mielenterveyden olevan voimavara, joka voi vähetä ja lisääntyä elämänolosuhteiden mukaan ja johon jokainen voi itse vaikuttaa omilla elintavoillaan. Nykyaikainen tieteellinen tutkimus on tuonut runsaasti uutta tietoa tämän ajatuksen tueksi.

Todella monin tavoin meistä jokainen voi parantaa mielensä terveyttä ja vähentää sairastumisriskiä, ei vain välttämällä mielenterveydelle haitallista käyttäytymistä, kuten alkoholin riskikulutusta, vaan pitämällä muutoin huolta itsestään.

Meistä jokainen voi parantaa mielensä terveyttä ja vähentää sairastumisriskiä.

Suorastaan hämmästyttäviltä kuulostavat uudet tutkimukset esimerkiksi liikunnan positiivisista vaikutuksista. Jopa yksikin tunti viikossa riittää vähentämään masennuksen puhkeamisen riskiä. Ja mitä monipuolisempaa eri aikoina ja eri paikoissa tapahtuvaa liikkuminen on, sitä tehokkaammin se estää tai suorastaan hoitaa ahdistusta ja masennusta.

Toki tähän on samalla lisättävä se, ettei liikunta ole edes mahdollista todella uupuneelle, masentuneelle tai voimakkaasti ahdistuneelle ihmiselle. Kehotus liikkua voi tällaiselle henkilölle olla tosi loukkaavaa, jos voimia ei ole edes pukeutumiseen tai muihin välttämättömiin arjen rutiineihin.

Viimeisin mielenterveystekosi

Termi ”mielenterveysteko” voinee sisältää monenmoista toimintaa.

Teen vielä psykiatrin työtä osa-aikaisesti päivän viikossa. Yhdelle hyvinvointialueen valiokunnalle koetan saada aikaan ehdotusta päihde- ja mielenterveyspalveluiden keskinäisestä integraatiosta.

Ehkä koskettavin yksittäinen mielenterveysteko eiliseltä päivältä oli osanottosoitto ystävälle, jonka puoliso oli edellisenä yönä menehtynyt.

Mistä saat iloa ja energiaa

Olen puolistoistavuotiaan mukavan pienokaisen pappa. Hän on toistaiseksi ainoa lapsenlapseni. Olen häneen kanssaan jonkin verran miltei päivittäin.

Jotta en tunkeutuisi liikaa hänen elämäänsä, olen kysellyt tyttäreltäni, mahdanko rakastaa liikaa tätä vastikään vauvasta taaperoksi kasvanutta ”pikkumiestä”. Tyttäreni on vastannut, että et todellakaan, sitä sinun ei tarvitse pelätä.

Mahdanko rakastaa liikaa tätä ”pikkumiestä”.

Se minua huolestuttaa, että olen jo 76 ja vaimonikin 75 vuotta. Luoja tietää, kuinka paljon minulla on yhteistä aikaa jaettavaksi tämän rakkaani kanssa. Kun hänelle vielä kuukauden päästä on syntymässä pikku veli. Niin minulla ei todellakaan voi olla tarvetta pohtia, miksi vielä 76-vuotiaana olla ja elää!

[Lue lisää…]