Jokainen nuori tarvitsee tulla nähdyksi – se on yhtä perustavanlaatuinen tarve kuin nälkä. MIELI Henkilöjäsenten keskustelutilaisuus antoi meille kaikille eväitä nuoren parempaan kohtaamiseen.

Paneelissa keskustelivat nuorisopsykiatriaan erikoistuva lääkäri Meri Larivaara, HJK ry:n toiminnanjohtaja Veli-Matti Rinnetmäki ja erityisluokanopettaja Gretel Ruuskanen. Keskustelua juonsi psykologi Juho Mertanen.

Tilaisuudessa syvennyttiin nuoren kohtaamiseen asiantuntijoiden ja osallistujien vuoropuhelun kautta.

 

Mitä mielen päällä päivän teemasta?

”Meistä jokaisen pitäisi tulla kohdatuksi ja saada tunne, että minä riitän”, painottaa erityisluokanopettaja Gretel Ruuskanen.

”Nuorelle nähdyksi tuleminen on erityisen tärkeää – hän vasta rakentaa identiteettiään ja minäkuvaansa. Kohtaamisen tulisi kertoa: sinä olet merkityksellinen”, sanoo lääkäri Meri Larivaara.

Veli-Matti Rinnetmäki HJK ry:stä muistuttaa, että vaikka päivän teema – nuoren näkyväksi tekeminen – vaikuttaa pinnalta katsoen yksinkertaiselta, se on supermonimutkainen. ”Tiedämme periaatteessa, miten pitäisi toimia, mutta toteutus ei ole aina helppoa.”

Millainen on läsnä oleva aikuinen?

Tilaisuutta varten kysyttiin helsinkiläisen koulun yläasteen yli sadalta 14–16-vuotiaalta nuorelta, millainen on heidän mielestään läsnä oleva aikuinen.

Vastauksista nousi esiin kaksi ydinteemaa: kuunteleminen ja yhdessä tekeminen.

Nuorten mukaan läsnä oleva aikuinen:

• on aidosti kiinnostunut heidän elämästään
• viettää aikaa yhdessä
• kuuntelee – ei tuomitse eikä tarjoa heti valmiita ratkaisuja.

Nuoret mainitsivat läsnä oleviksi aikuisiksi monenlaisia henkilöitä: äiti, isä, mummi, vaari, isovanhemmat, veli, isosisko, täti, isäpuoli, kummi, valmentaja, tanssinopettaja, kuraattori, sijaisvanhempi, kaveri, ystävä, siskopuoli, kaverin vanhemmat, opettaja, koulun henkilökunta, äidin miesystävä – ja jopa hänen koiransa ja marsunsa.

”Ei mitään ihmeellistä – kunhan ollaan yhdessä”

Äitin kanssa on kiva katsoa jotain sarjaa tai leipoa, ja joskus on ihan vaan mukava puhua sen kanssa, vaikka emme tee mitään niin ihmeellistä.

Mun vanhemmat on mulle tärkeitä. Ne kuuntelee, tukee, kannustaa, ymmärtää, välittää, auttaa. Me piirretään paljon yhdessä ja muutenkin pelleillään.

Tykkään mennä reissulle vanhempieni kanssa tai syödä vaan vaikka päivällistä kaikki samassa pöydässä.

Minulle tärkeää on se, että vaikka vaan viettää aikaa kanssani.

Meri Larivaara kommentoi: ”Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen tapahtuu usein arkisessa yhdessäolossa – vaikka pelin, maalaamisen tai yhteisen ruokahetken äärellä.”

Veli-Matti Rinnetmäki nostaa esiin harrastukset: ”Monille vanhemmille paras keskusteluhetki nuoren kanssa on autossa matkalla treeneihin tai sieltä kotiin.”

Gretel Ruuskanen muistuttaa: ”Nuori ei kaipaa heti ratkaisua – vaan kuuntelevaa aikuista ja sellaista, joka ei tuomitse heti.”

Kuuntele – älä kiirehdi ratkaisemaan

Jos äidille menee kertomaan jostain omasta ongelmasta, hän haluaa usein tehdä asialle jotain heti, ja vaikka se onkin usein hyvä asia, joskus haluaisin vaan hänen kuuntelevan.

Odotan aikuisilta, että nuorten viihtymistä arvostetaan, ollaan heidän lähellään ja kuunnellaan, kun joku puhuu huolestaan – eikä tuomita heti ilman, että edes kuunnellaan.

”On tärkeää, että nuori saa sanoo asiat ensin itse ääneen. Vasta sitten voidaan pohtia, tarvitseeko reagoida”, Gretel Ruuskanen sanoo.

Veli-Matti Rinnetmäki nostaa esiin aikuisen haasteen: ”On vaikeaa kuunnella nuorta ja samalla yrittää tunnistaa, tarvitaanko ratkaisua vai onko nyt tärkeämpää olla lähinnä läsnä ja kuulla.”

Molemmille on hetkensä.

Älä jätä kysymättä vaikka nuori vastaa ”ihan sama”

Toivoisin, että vanhempani välillä kyselisivät minulta enemmän päivästäni, ystävistäni, harrastuksistani tai että he kysyisivät, miten menee.

Vaikka nuori vastaisi lyhyesti – ”ihan OK”, ”ihan sama” – älä jätä kysymättä.

”Nuoret eivät aina osaa sanoittaa ja tunnistaa tunteitaan. He vasta harjoittelevat. ’Ihan sama’ voi olla osa sitä pohdintaa”, Gretel Ruuskanen sanoo.

”Nuori harjoittelee: ollaan etäällä, tullaan lähelle. Se on ihan OK.”

Nuoren käyttäytyminen voi vaihdella päivän aikana paljon. Hän saattaa vetäytyä omaan huoneeseen, mutta silti kaivata läsnäoloa.

”On tärkeää, että nuori kokee: minulta kysyttiin. Voi olla, että vastaus tulee vasta useamman kysymyksen jälkeen.”

Aina ei tarvitse ratkaista – joskus riittää, että olet siinä

Välillä on hyvä analysoida tuntemuksiaan ja välillä antaa asioiden vain liukua eikä ryhtyä kaivamaan itseään.

Joissakin tapauksissa halaukset ovat yksinkertaisesti välttämättömiä.

Minulle aikuisen tuki on, että hän on tukenasi vaikeina aikoina ja lohduttaa sinua, kun tunnet olosi alakuloiseksi, tuomitsematta sinua.

Toisinaan tärkeintä on vain olla nuoren rinnalla, ei analysoida tai ratkaista.

Kun nuori sanoo: ”En tarvitse ketään”

En tarvitse ketään aikuista joka kuulisi minut. Pärjään hyvin yksin, ja jos jotain asioita tulisi, kertoisin kavereilleni. Jos minulla olisi tukeva aikuinen, niin haluaisin sen olevan ihminen, kenen kanssa voisin välillä vain viettää aikaa.

Tällaiset kommentit pysäyttävät.

Nuoruuteen kuuluu halu itsenäistyä ja rakentaa identiteettiä ikätovereiden kautta. Silti aikuisen tuki on tärkeää – myös silloin, kun nuori ei sitä myönnä tarvitsevansa.

”On todella surullista, jos nuoresta tuntuu, että hän ei tarvitse ketään aikuista”, sanoo lääkäri Meri Larivaara.

”Ehkä taustalla on kokemus siitä, että aikuiset eivät ole olleet häntä varten. Nuori on kasvanut ajatukseen: ’En tarvitse ketään’.” Herää kysymys – mikä on kokemuksen juurisyy?

Psykiatri Reijo Laitinen osallistuu Oodissa keskusteluun ja huomauttaa, että nuoren lausahduksessa voi olla myös kieltämisen sävyä.

Yksikin välittävä aikuinen voi muuttaa kaiken

Kaikilla nuorilla ei ole ympärillään turvallista tai kannustavaa aikuista. Toisinaan kokemus tuesta voi olla ristiriitainen.

Eräs nuori kirjoitti:

Minulla on sellainen olo, ettei ole yhtäkään aikuista, joka kannustaa minua. Tärkein on mummi. Hän on aina auttanut vaikeissa tilanteissa ja oikeasti tunnen hänen rakkauden voimakkaasti. Haluan vaan jotain kannustusta ja kivoja sanoja.

Toinen kertoi vaikeista kokemuksistaan avoimesti:

Puhutaan vanhempien kanssa aika paljon. Ala-asteella olin pahasti kiusattu. Olin itsetuhoinen, todettiin syömishäiriö ja muutenkin masentunut. Suurimman tuen kyseisenä aikana sain äidiltä, vaikka me ei olla ikinä oltu mitkään parhaimmat ystävät.

Nämä kertomukset muistuttavat siitä, kuinka monin tavoin nuori voi rakentaa tai joutua rakentamaan suhdettaan aikuisiin – ja kuinka suuri merkitys voi olla yhdelläkin pysyvällä, välittävällä aikuisella.

Huomaa hyvä silloin, kun olette yhdessä

Yksi nuori kertoi:

Mun äiti kuulee kaikki draamat ja kaiken muun, mitä nyt vaan on mielen päällä. Minulle tulee kuultu olo, jos toinen henkilö reagoi jotenkin sanomaani asiaan.

Toiminnanjohtaja Veli-Matti Rinnetmäki nostaa esiin urheilumaailmasta tutun periaatteen: valmentajalle ohje on keskittyä palautteessa siihen, mikä meni oikein. Tällöin pelaajat alkavat toistaa niitä asioita.

Sama pätee arjessa: ”Huomaa hyvä myös muissa tilanteissa – se rakentaa yhteyttä. Tekemättä jääneet asiat huomataan helposti, mutta hyvää tulisi nähdä enemmän ja silloin tällöin ohjata.”

”Ei tarvitse odottaa erityistä tilannetta. Huomaa hyvä silloin, kun olette yhdessä.”

Erityisluokanopettaja Gretel Ruuskanen muistuttaa turvallisen tilan merkityksestä. Aikuisen on hyvä tiedostaa, millä tunnetilalla hän menee tilanteeseen. ”Oletko valkoinen taulu, johon nuoren on turvallista kirjoittaa?”

Hänen vinkkinsä on yksinkertainen mutta tehokas: hengitä syvään. Mieti, tarvitseeko tilanteeseen reagoida – ja millaisen tunteen jätät jälkeesi.

Aikuisen on ensin rauhoitettava itsensä

”Jos nuoren jokaiseen huonoon käytökseen vastaisi samalla tunteella, elämä olisi yhtä konfliktia”, pohtii Veli-Matti Rinnetmäki ja kysyy erityisluokanopettajan kokemuksia pärjätä haastavissa tilanteissa.

Gretel Ruuskanen korostaa, että aikuinen tarvitsee omat keinonsa olla työkunnossa ja valmiina päivään, joka sisältää paljon sosiaalista vuorovaikutusta. ”Minulla auttaa urheilu – kun pääsen vähän nyrkkeilemään, olen taas valmis kehään.”

Aikuisen pitää tunnistaa omat tunnereaktionsa ja kyetä säätelemään niitä.

”Työnkuva antaa tukea. Emme vastaa ensisijaisesti tunne edellä, vaan ammattilaisena. Ja ehkä sitä yrittää ymmärtää oppilaita. Jostain syystä erityisluokalla ollaan, ja erityisyys tarvitsee tukea.”

Koulun arjessa turvaa tuovat rakenteet ja yhteiset säännöt. ”Jos säännöistä poiketaan, kaikki tietävät, miten siihen reagoidaan”, Gretel Ruuskanen sanoo.

Oodin ryhmätilassa Psykiatri Reijo Laitinen osallistuu keskusteluun ja kannustaa tunnistamaan oman roolinsa ja sen rajat. ”Vanhempana ja isovanhempansa olemme ihan eri roolissa kuin muissa tehtävissä.”

Tunteita ei tarvitse padota, mutta ne voi jakaa viisaasti

”Jokainen tunnereaktio ei kuulu työtilanteeseen”, sanoo Meri Larivaara. ”Ne täytyy joskus säilöä sivuun ja purkaa myöhemmin vaikka työkavereiden kanssa.”

”Minulle tärkeitä työkaluja ovat työnohjaus ja pienet palauttavat hetket päivän mittaan. Kotonakin voi palata päivän tunnelmiin.”

Gretel Ruuskanen korostaa jokaisen omaa hetkeä ja taustaa ja sen kunnioittamista. ”Me kaikki tulemme tähän hetkeen omasta elämäntilanteestamme. Se ansaitsee kunnioitusta. Mutta nyt olemme tässä – mitä alamme tehdä yhdessä.”

Juontaja Juho Mertanen jakaa arjen viisautta päiväkodin maailmasta: ”Joidenkin päiväkotien portissa lukee: ’Laita puhelin pois, nyt valmistaudut päiväsi tärkeimpään kohtaamiseen’.”

”Sama muistutus voisi olla kotiovella.”

Pettymyksiä ei pidä vältellä – niistä kasvetaan

Keskustelun kuluessa Riitta Pihlajamäki nosti esiin tärkeän kysymyksen: miten vanhemmat, varhaiskasvattajat ja opettajat voivat tukea lapsia ja nuoria pettymyksien kestämisessä – sillä elämässä niitä tulee väistämättä vastaan.

Panelistien yhteinen kokemus on, että tärkein tapa oppia kohtaamaan pettymyksiä on harjoitella niitä ja kohdata epäonnistumiseen liittyviä tunteita – yhä uudestaan ja uudestaan.

”Lasta ei voi suojella pettymyksiltä ilman seurauksia”, Gretel Ruuskanen sanoo. ”Teemme nuorille ja lapsille hallaa, jos emme päästä heitä kokemaan pettymyksen tunteita.”

Veli-Matti Rinnemäen kertoo arjesta: ”Eilen kolmivuotias heitti Kimblen nappulan seinään, kun ei tullut haluttua tulosta. Tilanteessa ei auta sanoa, että en enää pelaa kanssasi – vaan jatkaa ja ohjata. Kyllä se siitä.”

Valmentaja ja soitonopettaja voivat vahvistaa elämäntaitoja

Veli-Matti Rinnetmäki tuo keskusteluun urheilun näkökulman: ”Urheiluseurassa laitamme lapset usein kilpailemaan keskenään – opetamme että joku voittaa ja joku häviää. Vanhemmille joudumme välillä muistuttamaan, että aina ei voi voittaa. Urheilussa tulee väistämättä hetkiä, jolloin oma lapsi kokee pettymyksen.”

Urheilussa odotukset ovat usein korkealla. Pettymykset kuuluvat peliin – ja juuri niistä voi kasvaa eniten. Valmentajan rooli on tärkeä, kun yhdessä käydään läpi, miksi ei päästy finaaliin ja mitä se oikeastaan tarkoittaa. ”Aina on seuraava peli”, Veli-Matti Rinnetmäki muistuttaa.

”Aikuisen tehtävä on osoittaa, että hän luottaa nuoreen ja tämän kykyihin. En minäkään kotona heti ryntää ratkaisemaan 12-vuotiaan turhautumista matematiikan tehtäviin. Ei aina tarvitse sanoa, että minä kannan sinua. Tärkeämpää on välittää viesti: olen tässä vierelläsi – sinä pystyt tähän.”

Työelämän kehittäjä, tohtori Eeva Mäkinen kuvaa, miten soitonopettaja voi tukea nuorta kahdenkeskisessä opetustilanteessa. ”Suhde voi kestää jopa 12 vuotta. Vaikka en aina olisi se paras opettaja tälle nuorelle, voin silti välittää ja kuunnella. Taide ja musiikki tarjoavat yhteisen väylän tunteiden välittämiseen.”

Nuorta on tärkeä auttaa sanoittamaan tunteitaan

MIELI ry:n asiantuntija Elina Marjamäki sanoo, että Sekasin-chatissä nuoret kertovat usein siitä, kuinka he puolestaan yrittävät suojella aikuisia omilta tunteiltaan.

”Nuoret pelkäävät, että vanhemmat tai opettajat eivät kestä heidän pahaa oloaan. He ’pyöristävät kulmia’, vaikka oikeasti kaipaisivat vain kuuntelua ja rinnalla kulkemista.”

Gretel Ruuskanen sanoo, että aikuisen on uskallettava olla tunteiden äärellä – myös vaikeiden. ”Joskus nuoren ahdistus ei olekaan varsinaista ahdistusta, vaan ennemmin jännitystä, pelkoa tai ärtymystä.”

”Tunteet on tärkeä oppia erottamaan ja sanoittamaan: ’Nyt harmittaa, jännittää tai ottaa päähän’. Kun tunteet saa nimettyä, niitä ei tarvitse pelätä – ne vain ovat.”

Terveystiedon opettaja Petra Vuorela tuo esiin nykykulttuurin vaikutuksen: ”Kännykkä toimii monelle nuorelle kuin tutti. Kun tulee paha mieli, tunne torjutaan dopamiiniruiskeella – somella, pelillä, selailulla. Mutta juuri tuossa hetkessä olisi mahdollisuus kohdata tunne, sanoittaa se ja vahvistaa pettymyksen sietokykyä.”

”Me aikuiset emme ole itse kasvaneet tämän kännykkäkulttuurin keskellä. Nyt kohtaamme ensimmäistä kertaa sukupolven, jolle kännykkä on ollut osa elämää koko ajan. Meidän on opeteltava ymmärtämään sitä – ja löytämään uusia tapoja olla nuoren tukena tunteiden äärellä.”

Aikuisen siedettävä myös omaa epämukavaa oloa

Riitta Pihlajamäen kysymys koskettaa vanhempien monia pelkoja: mitä tehdä, kun nuori kärsii vakavista haasteista, kuten koulukiusaamisesta, syömishäiriöstä tai pitkäaikaisesta kyvyttömyydestä opiskella?

Meri Larivaara näkee tilanteen osana laajempaa kasvun tarinaa. ”Ehkä nykynuorten ahdistus ja vaikeus kohdata epämukavuutta johtuu osin siitä, että kasvuvaiheessa on yritetty tasoittaa kaikki tiet. Kulmat on pehmennetty, jotta nuoren ei tarvitsisi kokea ikäviä tunteita.”

Mutta kaikkea ei voi eikä pidä silottaa. ”Aikuisenkin on opittava sietämään epämukavaa oloa silloin, kun lapsella tai nuorella on vaikeaa. Ahdistusta ei tarvitse heti korjata. Välillä tärkeintä on vain olla vieressä – rauhallisesti ja turvallisesti.”

Meri Larivaara kertoo tilanteesta, jossa oma lapsi sai paniikinomaisen reaktion ymmärtäessään kuoleman todellisuuden. ”Ei siinä ollut muuta tehtävissä kuin istua vieressä ja hengittää yhdessä.”

Vaikeimmissakin tilanteissa – esimerkiksi kun nuori on joutunut päivystyksessä lepositeisiin – ensimmäinen tärkeä kohtaaminen voi olla aikuisen rauhallinen läsnäolo. ”Sanotaan ääneen: sinulla täytyy olla nyt tosi vaikeaa.”

”Nuoren kunnioittaminen on tärkeä osa sitä, että hän tulee nähdyksi. Kun työssäni tapaan uhmakkaita tai vastarintaisia nuoria, on tärkeä kunnioittaa nuorta ja hänen omaa tilaansa – vaikka nuori asettuisi hakauksiin ympäröivien aikuisten kanssa”, Meri Larivaara sanoo.

Toivon välittäminen on aikuisen tärkeä tehtävä

Lääkäri Meri Larivaara korostaa toivon merkitystä nuoren tukemisessa. ”Vaikeissa tilanteissa tarvitaan jatkuvaa tukea, pysähtymistä ja sitä, että nuori kokee tulevansa ymmärretyksi. Jokainen eteenpäin vievä askel on arvokas – vaikka se olisi kuinka pieni.”

Erityisluokanopettaja Gretel Ruuskanen painottaa, että nuoren ahdistusta ei pidä lähteä ratkaisemaan kiireellä tai tarjota nopeita ohjeita.

”Ensinnäkin on tärkeää vain kuunnella. Ei kannata rynnätä epätoivoisesti tarjoamaan ratkaisuja, että ’kun teet näin tai näin, niin asia menee parempaan suuntaan’.”

Meri Larivaara tähdentää myös, että ensin on tärkeä aidosti kuunnella ja vasta sen jälkeen tarkentaa ja kysyä lisää: ’Ymmärsinkö oikein, että sanoit näin… sinusta tuntuu tältä… mietit tämmöistä asiaa? Kerro vähän lisää siitä.’

Tärkeää on sekä sanoilla että kehonkielellä näyttää: ”Olen läsnä. Kuulin, mitä sanoit.”

Näissä hetkissä aikuisen ei odoteta olevan kaikkivoipa ratkaisija. Riittää, että hän on läsnä, hengittää nuoren kanssa ja kantaa toivoa silloin, kun nuori ei vielä itse siihen kykene.

Gretel Ruuskanen painottaa myös riittävyyden kokemusta. ”Nuoren kanssa ei tarvitse katsoa viikkoa eteenpäin. Yksi päivä – tai jopa yksi tunti – voi olla nuorelle iso juttu. Aikuisen tehtävä on nähdä se ja olla mukana.”

Miten suhtautua, kun on epärealistisia unelmia

Veli-Matti Rinnetmäki nostaa esiin aikamme paradoksin: toisaalta lapsia suojataan pettymyksiltä, ja toisaalta heitä kasvatetaan, että kaikki on mahdollista. Samalla vaihtoehtojen määrä on ääretön.

”Samaan aikaan kun me aikuiset pyöristämme kulmia, toteamme että kaikki on mahdollista. Se häiritsee minua”, hän pohtii.

”Sosiaalinen media on täynnä ihmisiä, jotka ajavat Ferrarilla ja ovat influenssereita tai ostaneet sijoitusasunnon. Mutta entä jos olet yksinhuoltajaäidin lapsi? Ristiriita on valtava.”

Rinetmäki kuvaa, kuinka lapsen unelma voi törmätä todellisuuteen. ”Jos lapsi tai nuori sanoo haluavansa tulla Messiksi tai Ronaldoiksi, niin ei hänelle sanota jalkapalloseurassa, että noilla geeneillä se ei käytännössä ole mahdollista.”

Unelmointi on tärkeää mutta on myös realismi. ”Unelma on polttoaine, mutta entä jos unelma onkin vanhempien?”

Hän muistuttaa, että vanhemmuudessa korostuu usein tulevaisuus: sen mahdollisuudet, unelmat, kyvyt ja potentiaali.

”Olemme liian paljon tulevaisuudessa. Tärkeintä olisi kuitenkin nähdä nuori tässä ja nyt – juuri sellaisena kuin hän on.”

Nuoren unelmia on tärkeä vaalia

Meri Larivaara korostaa, että unelmille on tärkeä antaa tilaa ja vaalia niitä.

”Useimmilla nuorilla unelmat kyllä realisoituvat elämän varrella – ja mukana tulee väistämättä pettymyksiä.”

”Jos ei saavuta suurta tavoitettaan, olisi tärkeää, että nuori oppii näkemään mahdollisuuksia muissa asioissa – vaikka ei juuri siinä, mistä alun perin unelmoi.”

Hän painottaa aikuisen läsnäoloa. ”Nuoren kanssa on tärkeää olla läsnä tässä hetkessä ja muistuttaa myös ääneen, että hän on arvokas juuri nyt.”

Erityisluokanopettaja Gretel Ruuskanen korostaa arjen konkreettisuutta.

”Uskon todellakin unelmiin ja minun nuoreni uskovat unelmiin. Emme pääse eteenpäin, jos ei ole unelmia – vaikka se Ferrari. Mutta on tosi rankkaa olla joka päivä Ronaldo.”

”Nuoren kanssa on tärkeä pilkkoa asiat pieniin. Tänään meillä on tämän päivän tavoite. Katsotaan, mihin se riittää. Tehdään töitä – ja ehkä jonain päivänä ajetaan Ferrarilla rannalla.”

Unelmat, toiveet ja haaveet – vaikka matto vedetty alta

Professori Niina Junttila osallistuu keskusteluun: ”Tartun siihen ajatukseen, että ei saa antaa lasten kuvitella, että kaikki on mahdollista. Olen jotenkin sitä mieltä, että meidän pitää antaa lasten ja nuorten ymmärtää, että kaikki on mahdollista – ei välttämättä Ferrari tai ehkä sekin – mutta omat unelmat ja toiveet ja haaveet.”

”Tutkimuksissamme on haastateltu lapsia ja nuoria. Jotkut sanovat, että ei tunnu olevan mitään merkitystä, että on olemassa. Ihan sama, menenkö kouluun – kukaan huomaa sitä. Kaikki toivo on menetetty, että asiat muuttuisivat.”

”Sitten on niitä, jotka ovat selvinneet hirveästä tilanteesta, kuten huumekoukusta ja muusta. Heillä on ajatus siitä, että nyt on ystäviä, jotka kantavat asioiden yli. Heistä tuntuu, että kaikki on mahdollista.”

Niina Junttila kysyykin: ”Mikä olisi tasapaino sen välillä, että kaikki on mahdollista – mutta sen eteen tarvitsee tehdä töitä?”

Hän palaa omaan nuoruuteensa: ”Yläkoulun oppilaanohjaaja teetti meille testit, mikä minusta voisi tulla isona. Tulokseni oli, että minusta ei ollut oikein mihinkään. Jotenkin ajattelin, että ehkä minusta kuitenkin on johonkin.”

”Toivo siitä, että kaikki on mahdollista, on tärkeää – vaikka olisi viety matto alta, se ei tarkoita, etteikö sieltä pääsisi ylös”, Nina Junttila sanoo.

Mitä unelmien eteen tekeminen vaatii

Veli-Matti Rinnetmäki pohtii tilannetta, jossa nuorella on unelma, mutta se ei konkretisoidu tekemiseen?

”Kuinka paljon minun pitää vanhempana huomautella, että jos istut koko ajan pelikonsolilla, se ei vie sinua kohti unelmaa. Jos haluat olla Ronaldo, sinun pitää olla pihalla pelaamassa jalkapalloa.”

”Jossain vaiheessa on todettava, että kaikki ei ole mahdollista. Mikä on vanhemman tehtävä sanoittaa tätä?”

Gretel Ruuskanen näkee, että nuorta voi hieman herätellä: ”Jos oikeasti unelmoit Ronaldona olemisesta, minkä tyyppistä elämää se tarkoittaa? Nautitko sellaisesta elämästä? Vai onko enemmänkin kiva pelailla silloin tällöin jengissä, et ehkä haluakaan rakentaa elämääsi niin kurinalaisesti kuin pitäisi, jotta olisit huippujalkapalloilija.”

Ari Himma toteaa chatin kautta: ”Unelmoida saa ja pitääkin, mutta vanhempien tehtävänä on sanoittaa sitä, mitä tavoitteiden saavuttaminen vaatii. Siis opettaa sinnikkyyttä vaivannäköineen ja sanallistaa sitä, miten tullaan oikeasti hyväksi.”

Gretel Ruuskanen pitää oppilailla unelman mukana mutta viitoittaa tietä.

”Tehtäväni kasvattajana on ajatella, että vaikka erityislapsi haluaa lukioon ja hänellä on kielelliset ja matemaattiset haasteet, en sano, että et pääse koskaan lukioon.”

”Käymme yläkoulussa läpi sitä prosessia kolmen vuoden ajan nuoren ja myös vanhempien kanssa: Tässä mennään. Näillä keinoin se on ehkä mahdollista. Mutta tie on pidempi kuin niillä, joilla ei ole samoja vaikeuksia.”

Lasten ja nuorten mielenterveyden asiantuntija Anniina Pesonen osallistuu keskusteluun chatin kautta: ”Tässä yksilökeskeisestä ajassa yhteisö ei enää ohjaa niin vahvasti yksilöä tiettyyn rooliin, vaan yksilöillä on onneksi mahdollisuus rakentaa itsensä näköistä elämää. Samaan aikaan se voi tuntua nuorelta myös turvattomalta ja rajattomalla. On paljon vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Nuori kaipaakin tukea aikuiselta pohdiskeluun ja rohkaisua valintojen tekemiseen.”

Aikuinen voi pyytää nuorelta anteeksi

Meri Larivaara muistuttaa arjen viisaudesta.

”Jos huomaa ohittaneensa toisen kokemuksen, sen voi korjata jälkikäteen. Voi mennä suoraan sanomaan: ’Olen pahoillani, että en äsken pysähtynyt asian äärelle. Olisiko nyt hyvä hetki?”

Gretel Ruuskanen lisää: ”Kaikista rankinta on olla täydellisen vanhemman lapsi – silloin ei saa tehdä virheitä. On tärkeä näyttää, että aikuisenakin saa tehdä virheitä – ja pyytää anteeksi.”

”Jos on huutanut kohtuuttomasti, voi hetken päästä sanoa: ’Hei, suutuin ihan liikaa. Se oli tosi epäasiallista. Olen pahoillani’.”

Veli-Matti Rinnetmäki allekirjoittaa:

”Vanhemman anteeksipyyntö on vahva viesti. Se opettaa, että suuttuminen ei ole vaarallista – mutta siitä voi ottaa vastuun. Omat parhaat vanhemmuuden hetkeni ovat usein olleet juuri niitä, joissa olen pyytänyt anteeksi.”

Hän päättää muistutuksella:

”Yksinäisyystutkimukset kertovat karua kieltä. Toivon, että päätöksenteko perustuu tutkittuun tietoon.” Ja yksi vinkki: ole läsnä nuorelle joka päivä. Se on taito, jota voi harjoitella – ja jossa voi tulla koko ajan paremmaksi.”

Keskustelu syveni asiantuntijapanelistien ja osallistujien vuoropuhelussa. Kuvassa edessä vasemmalta: Eeva Mäkinen, Eila Ruuskanen-Himma, Gretel Ruuskanen, Meri Larivaara, Petra Vuorela, Annikka Seitsalo, Elina Marjamäki sekä takaa vasemmalta: Niina Junttila, Riitta Pihlajamäki, Maija Innanen, Veli-Matti Rinnetmäki, Juho Mertanen ja Reijo Laitinen. Kuvasta puuttuvat Pentti Arajärvi sekä Teamsin kautta osallistuneet.

Lue lisää

MIELI Henkilöjäsenien ”Näkyväksi tuleminen on nuoren perustarve -keskustelutilaisuus järjestettiin 13.3.2025 Oodissa ja Teamsissa.

👉Katso koko paneelikeskustelu YouTubessa.

👉Mielenterveyden käsi – arjen työkalu nuorten kanssa toimiville mieli.fi-sivustolla.

👉Nuori Mieli -koulutukset lapsia ja nuoria kohtaaville aikuisille. Tutustu mieli.fi-sivustolla.

👉Nuori mieli urheilussa – valmentajien materiaalit ja verkkokoulutukset: mieli.fi/nuorimieliurheilussa

👉Liity MIELI Henkilöjäsenet ry:n jäseneksi.

👉 To 18.9.2025 klo 18.00–19.30 keskustelussa aiheena on yhteiskunnan ilmapiiri ja jokaisen vuorovaikutustaidot. Ilmoittaudu mukaan Google Formsin kautta ja liity Teams-kanavalle: Ilmoittautumislomake.

 

TEKSTI JA KUVAT Eila Ruuskanen-Himma

Aloituskuva: Eila Ruuskanen-Himma/Tekoäly/Midjourney