Tänään 1.10. vietetään kansainvälistä kahvipäivää. Maailma on muuttunut, emmekä elä enää samanlaista yhtenäiskulttuurin aikaa kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. On kuitenkin asia, joka on ajan hampaissakin pysynyt samana: intohimoinen suhteemme kahviin.
Aikuiset suomalaiset kittaavat mokkaa keskimäärin viisi kupillista päivässä per naama. Se on enemmän kuin missään muualla maailmassa. Monissa kodeissa kahvinkeitin ladataan iskuvalmiuteen jo edellisenä iltana elintärkeää aamukahvia varten ja lounaspaikkaa valitessa eniten kiinnostaa että ”kuuluuhan hintaan myös kahvi?” Iltapäivän kaffepaussi on pyhä toimitus ja keittävätpä sitkeimmät sumppisissit vielä päivän päätteeksi oikein tymäkät iltasufeet.
Itse aloitin kahvinjuonnin lukioikäisenä, jolloin opin myös kahviloissa luuhaamisen jalon taidon. Kun kaverin kanssa lintsasimme matikantunnilta ja röhnötimme velttoina teineinä kahvilan upottavilla sohvilla imien kitusiimme santsikupin santsikupillista, tuntui vahvasti siltä että elämä oli meidän omissa käsissämme ja saimme tehdä sillä mitä halusimme. Siinäpä tunne, jota näin aikuisena veronmaksajana on enää vaikea tavoittaa.
Kofeiini piristää mieltä ja joidenkin tutkimusten mukaan kohtuullisuuden rajoissa pysyvä kahvinjuonti saattaa jopa suojata masennukselta. Uskon kahvittelun hellivän mieltä myös siksi, että se on monille päivittäin toistuva rutiini. Ja rutiinit jos mitkä pitävät meidät järjissämme silloin, kun maailma ympärillä tuntuu huojuvan ja natisevan liitoksistaan. ”Eiköhän keitetä kahvit” on lauseena kuin pehmeä peitto, johon saa kääriytyä hetkeksi piiloon ympäröivän yhteiskunnan vaatimuksilta.
Ennen kaikkea kahvi on sosiaalinen voiteluaine, liima joka liisteröi meidät toisiimme. Eniten kahvia olen juonut tässä elämässä seuran vuoksi, kuuluakseni laumaan. Vaikka vatsahapot kiipeäisivät jo takahampaisiin asti ja kofeiiniruuhka humisisi päässä, ojennan hymyillen mukiani kohti pannua pitelevää kättä: no kaada vielä ihan pikkuisen.
Eikä ole sellaista tilannetta, mihin kahvikupin kilinä ei sopisi. Se on läsnä niin iloissa kuin suruissakin. Kun muistotilaisuudessa, itkettyään ensin silmänsä tomaateiksi, saa eteensä muhkean palan lohiruusukkeilla aateloitua voileipäkakkua ja aavistuksen painunutta juhlamokkaa Arabian Kesti-kupissa, tuntuu ainakin hetken siltä että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.
Tai jos ei iloksi, niin elämäksi ainakin.
Ja jos ei tiedä, mitä tässä elämässä oikein tekisi, niin aina voi keittää kahvit.
Minna Mänttäri
Kirjoittaja on YHES-kohtaamispaikka-hankkeen koordinaattori, joka kertoo mielellään julkisesti suosivansa prameita erikoiskahveja mutta juo salaa kotona halpaa pikakahvia.
