”Ahistaa”, alkaa soittajan puhelu. Sen jälkeen on pitkä hiljaisuus.

Minä olen vähän malttamaton ja kysyn jo minuutin jälkeen, onko soittaja vielä linjoilla. Soittaja vastaa hieman tuohtuneesti: ”no olen!”. Hätäilin, tajuan.
Päätän kuunnella olemistaan niin kauan kuin hän haluaa. Päätän vaan olla läsnä.

Puhelu on tullut kriisipuhelimeen, eikä se ole suora lainaus yhdestäkään minulle tulleesta. Kriisipuhelimeen soitetut puhelut ovat luottamuksellisia, eikä niitä jaeta muualla. Toisaalta tuo voi olla totta sanasta sanaankin. Aika montaa ihmistä ahistaa, näinä aikoina vielä useampaa.

Ei neuvo, vaan kuuntelee

Usein soittajalle saattaa riittää juurikin tuo, että joku kuuntelee. Ei käske ottamaan itseään niskasta kiinni ja rientämään ylös, ulos ja lenkille, vaan kuuntelee. Arvostelematta ymmärtää, että voi ahistaa. Uskoo soittajaa, eikä ala käydä pohdintaa siitä onko tämän ahistus tarpeeksi vakavaa. Ihmisillä on oman kantokykynsä mukaisia ongelmia. Se mikä minulla ei tunnu missään, voi toisen kaataa. Ja päinvastoin. Välillä ahistaa minuakin.

Tällaisen ymmärryksen pohjalta, ja Mieli ry:n kurssilta ajatuksilleni vahvistusta saaneena, päätin uskaltautua tehtävään. Olen vapaaehtoisena vastaamassa valtakunnalliseen kriisipuhelimeen. Puhelut tulevat ympäri Suomen ja niihin vastataan ympäri Suomen, kummassakin päässä nimettömänä. Luultavasti sinun soittosi ei osu minulle – tai jos näin käy, et sitä tiedä. Ja hyvä niin, sillä nimettömänä on helpompi kertoa, samoin kuunnella.

Puhelussa pois tipahtavat tittelit ja ulkoiset merkit siitä, kuka olet tai voisit olla. Ei ole väliä sillä miltä näytät tai minkä ikäinen olet. Minäkin olen kuka tahansa henkilö, joka haluaa olla avuksi sinulle, joka tarvitset kuulevan korvan, jonkun, jolle kertoa huolenaiheistaan. Juuri sinulle, joka tarvitset jonkun, joka osaa ehkä auttaa. Jonkun, joka ei vähättele sitä, mitä uskallat tuoda keskusteluun.

”Kiitos että kuuntelit.” ”Kiitos että kuulit.”

”Kiitos että paneuduit ongelmaani ja annoit hyviä neuvoja.” Näin vilpitöntä ja sydämestä tullutta kiitosta en heti muista palkkatyössä saaneeni. Työstä maksetaan kiitos kerran kuussa tilillesi, kuulen sinun sanovan, mutta se maksetaan, vaikken aina kuulisi tai paneutuisi, saati keksisi työnantajaa hyödyttäviä asioita. Tai pahimmillaan, kuten tuttavani asian laittaa, olen tekevinäni töitä, ja työnantaja on maksavinaan palkkaa. Siinä ei kiitokset lentele suuntaan tai toiseen.

En odota vastineeksi mitään, ja tulen saaneeksi paljon

Vapaaehtoistyössä onkin parasta se, että se perustuu vain ja ainoastaan haluun auttaa. Vaikka päivystysvuoro voi olla aiheiltaan raskas, lähden aina kotiin rinta rottingilla: tajuan olevani hyödyllinen, jopa tarpeellinen.

Tarja Jakunaho

Hyvän Mielen Vapaaehtoinen Kriisipuhelinpäivystäjä
MIELI Mielenterveys Tukitalo ry